En voi sietää kevättä. Tähän valoisuuteen ja vuorokaudenaikojen vähäisiin eroavaisuuksiin, sekä lintujen metelöintiin ei meinaa tottua sitten millään. Väsyttää ja kiukuttaa. Olisi niin monta asiaa, mitkä pitäisi tehdä ja lisäksi niin monta asiaa mille en voi tehdä mitän vaikka kuinka haluaisin.

Onneksi sentään koirat on loistavia ja ovat lisäksi terveitä. Treenit sujuu paremmin kuin olen osannut odottaa, vaikka olisihan se pitänyt olla odotettavissa, sillä onhan Sira sentään "suniquelainen". Harjiksetkin nauttivat taas täysin rinnoin pihalla viipottamisesta, kun ei tarvitse vaatteita pitää päällä. Perus minä kuitenkin puskee esiin ajatuksia. "Mitä jos jotain sattuu?", "Entä jos joku koirista sairastuu?" jne.

Poni on mitä mainioin, mitä nyt aristelee suutaan ja odotellaan "hampilääkäriä" visiitille. Vasen puoli suusta on siis "jäykempi" kuin oikea. Muutoin hommat luistaa ja Poni on osoittanut erityistä fiksuutta kävelykonekäyttäytymisessä. Menee nätisti sisään koneeseen, kävelee nätisti siellä ja tulee poiskin nätisti, joskin välillä hieman vauhdikkaasti.

Vaikka kaikki siis on hyvin, en voi alakulolleni mitään. Itseinho ja riittämättömyyden tunne ovat ärsyttäviä seuralaisia. Onneksi on olemassa sentään ihania ystäviä, joiden ansiosta jaksaa nostaa itseään pahan olon syövereistä. Kiitos teille!